ihokarvojani tänään repi kun musiikkivinkkailujen luottoystävä heitti mesessä tämän: Clint Mansell – Together We Will Live Forever
Minusta se on kuin pimeän syysillan kaatosateen versio Yann Tiersenin Amélie-musiikeista. Ja Meredith Greymäisesti hiukan dark and twisted.
Voi hilloleipä, jos saisin tuollaista musiikin virtaa sormieni päistä koskettimiin. Toki tuli vähän sanomista, että lässynlässynlääläätähän tuo vain on, mutta on se kaunista. Vaikken ole ollut ennen monen asian suhteen pehmo, niin musiikki on kuitenkin aina saanut olla mitä kliseisintä sanahelinää ja lässytystä. Kyllä mie fanitin Tallulahia ja muita Sonatan hempeämpiä biisejä 6. luokalta yläasteen loppupuolelle kunnes yhtäkkiä kaikki tytöt kuuntelivat sitä. Sitten katosivat soittolistalta The Misery, Shy, The End Of This Chapter ja muut.
Mutta ei sillä väliä. Väliä on sillä, että tykkäsin tuosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti