Pimu

viime yönä näin unta, että Pimu tuli takas. Siis meidän koira, joka oli 12 vuotta meilä ku olin pieni. Se jouduttiin lopettaan huhtikuussa 2006, kun naapurin karhukoira juoksi irti ja no, oikeastaan raateli meidän lapinkoira-suomenpystykorva-sekoituksen, joka oli kotipihalla narussa kiinni.... Vau. En olis uskonu, että voin olla vieläkin vihainen siitä, mutta niin vain tunnun olevan. Ihan kuohuttaa mielen sisältä kaikki vastuuttomat koiranomistajat, niinkö tuonki karhukoiran omistaja oli/on.

Eniveis, Pimu ei selvinny siitä. Lääkärin antamat antibiootit loppu, kehoon puhkesi vain lisää märkiviä haavoja ja mie katoin ku oma koira, yli kymmenen vuotta vierellä kulkenut ystävä, vikisi ja tärisi lattialla. Oli sunnuntai ja tiesimä, että eläinlääkäri pääsis tulemaan nopeimmillaan vasta maanantaina ja koska Pimusta oli tullu jo käytännössä minun koira, piti minun antaa isäle lupa "syöttää sille lapuan sertiä" liiterin takana.

Se oli rankkaa. Siihen mennessä yks elämäni vaikeimmista päätöksistä, ellei tähäki mennessä. Meni pari vuotta siihen, että lopulta totuin, ettei se suklaasilmä tule enää ovelle vastaan häntä vispaten. Unetki Pimusta loppu aika pian. Nykyään me kyllä jo ihan vitsaillaan mummon kanssa jos ei jakseta syödä kaikkea ruokaa, että "no anna Pimulle".

6.5.2005

joskus 2005 tämäkin

Unessa Pimu istui vierelläni autossa pelkääjän paikalla. Sen turkki oli aivan hehkuvan punertava. Sellainen suomenpystykorvanpunainen. Silittelin toista ja mietin missä se on ollut kaikki nämä vuodet ja kuinka vanha sen nyt pitäisi olla. Seuraavaksi minut valtasi pelko, että menettäisin sen uudestaan. Jostain kumman syystä ajauduin vilkkaaseen ihmisvilinään ja sain jostain suuren korin, kaavun ja jonkinlaisen huilun. Siispä esitin olevani käärmeenlumooja ja pidin Pimun visusti korissa kannen alla. Hah, hulluja unia.