must on tullu urheiluhullu, tai sitte ei.

Voin kertoa. Pienenä harrastin hiihtämistä. Hiihettiin siskon kanssa kilpaa. Lopetin huipulla, sillon ku piti mennä kisaamaan Norjaan. Olin tuolloin ala-asteella. Porukat kerkesivät huomata, että urheilijalle pitää koko ajan investoida uusiin varusteisiin, varsinkin kasvavalle lapselle. Siispä porukat kustansivat kansalaisopiston piano-, kitara- ja lukion aikana jopa poikkihuilutuntejakin pari lukukautta ja kuljettivat kuoroharkkoihin ja bänditreeneihin. Tiedän kyllä mitä tarkoittaa sanonta Musiikki pelasti minut urheilulta.

Kun muutin pois kotoa, suunnittelin jatkavani vanhaa harrastustani salibandya, mikä oli säilynyt ainoana urheiluharrastuksenani peruskoulusta lukion loppuun. Vasta sitten kun olin asunut Mikkelissä n. puoli vuotta (kotoa pois muuttamisesta n. vuosi aikaa), raahasin kotoa mukanani pelikengät ja mailan. Kolme vuotta varusteet on vieny tilaa vaatehuoneen hyllyiltä, saman verran aikaa on jo opiskeltu ja puhuttu aina luokan kanssa yhteisestä salivuorosta, mutta jälleen - ehkä ensi vuonna sitten.
Ainoa kunnon ylläpitäminen on ollut rappusten kiikkuminen kämpille, mahottoman lujaa kävely kaupungilla ja koulumatkoilla sekä kesällä työmatkojen pyöräily. Tänä vuonna jäi se työmatkojenki pyöräily tekemättä ku hokasin poikaystäväksekseni kollin samasta lafkasta ja hällä on tietenkin auto käytössään.

Tuossa eilen aamulla sain muistutuksen luokkakaverilta tekstiviestitse, että taisin lupautua puoli vuotta sitten osallistumaan parin luokkatoverin kanssa Extreme Runiin. Koska en jaksa itse selostaa, millasesta kisasta on kyse, lainaan suoraan Hannan antamaa infoa Facebookista: "Aivan mahtava kisa, missä kierretään 8 km rata, mikä sisältää n. 30 erilaista estettä mitkä pitää suorittaa matkan varrella. On luonnon omia esteitä (ojan ylitystä ja kallion kiipeämistä) ja ihmisen rakentamia (rengasesteitä ym.). Tänä vuonna kisassa oli 3000 osallistujaa ja ihan mieletön meno siellä!".
Eli ensi toukokuussa odottaisi minuaki moinen rääkki. No, me osallistutaan huumorisarjaan eli kierretään vaan yks kierros ja jos jotaki estettä ei halua ylittää ni senkun kiertää sen. Lisäks koulu suostui sponssaamaan meille abouttiarallaa kaiken muun paitsi sapuskan (mikä tietenkin on meikäläisellä kohta se rahaa vievin ku koko ajan pitää vetää naamariin jotaki).
Ei kait siinä, mulla innostaa tämä kyllä ihan hurjasti ja nyt on joku tavote, mikä sais ehkä innostettua urheilemaan enemmän. Onhan tuo kunto rapissu ku aina aamusin koulussa ekan puol tuntia koettaa saada naaman normaalin väriseksi ja hengityksen tasaantumaan ku on taas hiki hatussa polkenu ku pitää aina lähteä viis minsaa liian myöhään kämpiltä. Sovittiin jo onneksi parin luokkakaverin kanssa, jotka osallistuu myös, että ruvetaan treenaamaan yhdessä. Nämä neidit kyllä on jo ruvennu salilla kulkemaan ja sauvakävelemään (muun perus elämäänsä kuuluvan treenaamisen ohessa). Meikän ongelma vain on se, etten tykkää treenaamalla treenata vaan olen joukkuepelaaja. Siksipä oliki jo puhetta että vois käyä pelaamassa squashia joku kerta.


Tuosta päästäänkin sitten siihen, että oltiin jo pari viikkoa Mikon kanssa puhuttu, että mennään pelaamaan sulkapalloa. No, olin innoissani ja sitte se poika meni kertomaan, että on "nuoruudessaan" pelannu sm-tasolla. What, meikällä tipahti into samantien. Ettäkö menisin sinne juoksemaan naama punasena ku poikkis ei muuta ku nauraa ja seisoo paikoillaan välissä palloa hutasten taas toiseen päähän kenttää? 
Onnistuin sitte pari viikkoa välttelemään rääkkiäni, tehtiin hyvää ruokaa ja käytiin vain onnellisina lihomassa Chinamanissa ja kateltiin leffoja. Mutta eilen oli lopulta pakko suostua ja me mentiin Sport Forumiin. Ehkä olin välillä hieman lapsellinen ja vain katsoin vierestä kun pallo lensi kentän toiseen päähän. Itsekkäänä kakarana vain katsoin jupisten minuahan ei juoksuteta poikaystäväni tyytyväistä hymyä*.
Kaikesta vastahakoisuudestani huolimatta mulle tuli hiki ja löysin vasemmasta kädestäni jotain yllättäviä lihaksia. Lisäksi rappusia kolmanteen kerrokseen kiivetessä tänään tunsin treenin myös ääshissä ja reisissä.
Shiit, pitää kai taas ruveta liikkumaan.




*no, kostin juoksutukset rökittämällä Mikon tänään Unossa (;

"Äijä on viikinki"

Hokasin tässä yhtäkkiä taas, miten kiitollinen olen kaikista kaveripojistani. Etenkin niistä, jotka on tullu jo peruskoulun ja lukion aikana Muoniossa varttuessa. Tietenki niitten ansiosta mie olen vähän tämmöne omanlaiseni, useina hetkina vaan se yksi jätkistä. Viime viikonloppuna sain hämmästellä ku kännykkään rupesi satelemaan otsikon mukaisia tekstiviestejä. Pojat ja Petra muistivat minua, ei siitä sen enempää.

Mutta suurin tajuamisen hetkeni oli, ku mietin että miksi ihmeessä mulla oikeastaan on niin paljon rakkaita kaveripoikia (sillä olenhan mie aina ollu rämäpää ja siten ajautunu niitten joukkoon), että etenkin siinä murrosiän kynnyksellä ku luokassa alkoi syntyä porukoita, mie en löytäny paikkaani enkä tuntenu kuuluvani oikein mihinkään. Aina löytyi hetkiä, jolloin eräässä tyttöjoukkiossa, johon halusin, en ollut tervetullutta seuraa. Tytöt ovat niin julmia toisiaan kohtaan siinä iässä. Mie en onneks kärsiny kovinkaan ja taidan olla itse ollut erästäkin hyvää ystävääni kohtaan niihin aikoihin vielä pahempi ja ilkeämpi. Onneks ne kaikki on takanapäin ja niistä ajoista on fiksuunnuttu.
Enkä vieläkään päässyt loppusanomaani, mahoton jaarittelija :D Siis se asia, minkä tajusin, oli että silloin ku tytöt ei huolinu joukkoonsa, mie sain aina olla poikien kanssa. Me pelattiin jalkapalloa välitunneilla, me hengailtiin k-marketin takapihalla laatikoiden päällä ja me leikittiin gogoilla.(siis muistaako kukaan enää gogoja? Niitä pieniä muoviukkeleita, joilla pelattiin vähän kuin marmorikuulilla ja joita myytiin R-kiskalla?)

Pojat ei koskaan juoninu, ne huoli joukkoonsa kävi miten kävi. Jos suututti ni sitte tapeltiin hetki ja oltiin taas kavereita. Mie en vois olla enempää kiitollisempi minun pojista <3 Kiitos Oikkeli, Liikamähö, Tomppa, Miikka, Tauno ja kaikki muut.

Pimu

viime yönä näin unta, että Pimu tuli takas. Siis meidän koira, joka oli 12 vuotta meilä ku olin pieni. Se jouduttiin lopettaan huhtikuussa 2006, kun naapurin karhukoira juoksi irti ja no, oikeastaan raateli meidän lapinkoira-suomenpystykorva-sekoituksen, joka oli kotipihalla narussa kiinni.... Vau. En olis uskonu, että voin olla vieläkin vihainen siitä, mutta niin vain tunnun olevan. Ihan kuohuttaa mielen sisältä kaikki vastuuttomat koiranomistajat, niinkö tuonki karhukoiran omistaja oli/on.

Eniveis, Pimu ei selvinny siitä. Lääkärin antamat antibiootit loppu, kehoon puhkesi vain lisää märkiviä haavoja ja mie katoin ku oma koira, yli kymmenen vuotta vierellä kulkenut ystävä, vikisi ja tärisi lattialla. Oli sunnuntai ja tiesimä, että eläinlääkäri pääsis tulemaan nopeimmillaan vasta maanantaina ja koska Pimusta oli tullu jo käytännössä minun koira, piti minun antaa isäle lupa "syöttää sille lapuan sertiä" liiterin takana.

Se oli rankkaa. Siihen mennessä yks elämäni vaikeimmista päätöksistä, ellei tähäki mennessä. Meni pari vuotta siihen, että lopulta totuin, ettei se suklaasilmä tule enää ovelle vastaan häntä vispaten. Unetki Pimusta loppu aika pian. Nykyään me kyllä jo ihan vitsaillaan mummon kanssa jos ei jakseta syödä kaikkea ruokaa, että "no anna Pimulle".

6.5.2005

joskus 2005 tämäkin

Unessa Pimu istui vierelläni autossa pelkääjän paikalla. Sen turkki oli aivan hehkuvan punertava. Sellainen suomenpystykorvanpunainen. Silittelin toista ja mietin missä se on ollut kaikki nämä vuodet ja kuinka vanha sen nyt pitäisi olla. Seuraavaksi minut valtasi pelko, että menettäisin sen uudestaan. Jostain kumman syystä ajauduin vilkkaaseen ihmisvilinään ja sain jostain suuren korin, kaavun ja jonkinlaisen huilun. Siispä esitin olevani käärmeenlumooja ja pidin Pimun visusti korissa kannen alla. Hah, hulluja unia.