Pimu

viime yönä näin unta, että Pimu tuli takas. Siis meidän koira, joka oli 12 vuotta meilä ku olin pieni. Se jouduttiin lopettaan huhtikuussa 2006, kun naapurin karhukoira juoksi irti ja no, oikeastaan raateli meidän lapinkoira-suomenpystykorva-sekoituksen, joka oli kotipihalla narussa kiinni.... Vau. En olis uskonu, että voin olla vieläkin vihainen siitä, mutta niin vain tunnun olevan. Ihan kuohuttaa mielen sisältä kaikki vastuuttomat koiranomistajat, niinkö tuonki karhukoiran omistaja oli/on.

Eniveis, Pimu ei selvinny siitä. Lääkärin antamat antibiootit loppu, kehoon puhkesi vain lisää märkiviä haavoja ja mie katoin ku oma koira, yli kymmenen vuotta vierellä kulkenut ystävä, vikisi ja tärisi lattialla. Oli sunnuntai ja tiesimä, että eläinlääkäri pääsis tulemaan nopeimmillaan vasta maanantaina ja koska Pimusta oli tullu jo käytännössä minun koira, piti minun antaa isäle lupa "syöttää sille lapuan sertiä" liiterin takana.

Se oli rankkaa. Siihen mennessä yks elämäni vaikeimmista päätöksistä, ellei tähäki mennessä. Meni pari vuotta siihen, että lopulta totuin, ettei se suklaasilmä tule enää ovelle vastaan häntä vispaten. Unetki Pimusta loppu aika pian. Nykyään me kyllä jo ihan vitsaillaan mummon kanssa jos ei jakseta syödä kaikkea ruokaa, että "no anna Pimulle".

6.5.2005

joskus 2005 tämäkin

Unessa Pimu istui vierelläni autossa pelkääjän paikalla. Sen turkki oli aivan hehkuvan punertava. Sellainen suomenpystykorvanpunainen. Silittelin toista ja mietin missä se on ollut kaikki nämä vuodet ja kuinka vanha sen nyt pitäisi olla. Seuraavaksi minut valtasi pelko, että menettäisin sen uudestaan. Jostain kumman syystä ajauduin vilkkaaseen ihmisvilinään ja sain jostain suuren korin, kaavun ja jonkinlaisen huilun. Siispä esitin olevani käärmeenlumooja ja pidin Pimun visusti korissa kannen alla. Hah, hulluja unia.

Päivät kolisevat ja putoavat kalenterista kuin peltikattoon kalahtavat pisarat, jotka räystäältä matkaavat ränniin.
Vastaan kuulumisia kysellessä, että "töitähän mie vain" ja samantien tajuan, että väärin. Juurihan mulla oli neljä vp:tä.
Täti ja pienet Duracell-puput serkkutytöt kävivät parin päivän visiitillä. Kierreltiin kaupungilla, käytiin Visulahdessa ja Mikke-katujunassa. Jätin talviturkkini kiljahdellen/karjahdellen samalla "pienellä ja intiimillä" uimapaikalla kuin viime vuonnakin sitä edeltävät kaksi vuotta lämmittäneen. Tajusin, että minullahan on televisiokin, josta voi katsella ohjelmia ja elokuvia reaaliajassa sen sijaan, että tallentaisin kaikki digiboksiin tai jättäisin molemmat pölyyntymään yksiöni nurkkaan käyttämättöminä.
Clas Ohlson avattiin ja kipaisin aikaisin avajaispäivänä nappaamassa itselleni pöytätuulettimen. Aijai, kyllä minun nytte kelpaa!

Sukulaisten lähdettyä kiertelin vielä vapaapäivänäni Clasun paremmin ja tarttuihan mukaan vielä jotain. Nimittäin teelaatikon, jotta saisin lopultakin säilytettyä siististi pussiteevalikoimani ilman niitä pahvirasioita.

tuo kaivattua lisäväriä tummaan joukkioon!

Ehdoton suosikkini keittiön säilytyspurnukoista on tuo KOP:n vanha kahvipurkki! Tuossa näyttää hieman lommoiselta, mutta ihan sileäpintainen on yhä. Säilyttää sisällään tällä hetkellä kylläkin täysjyvämakaronia.
Jack Danielsin kastike taas on Berliinin tuliaisia, jota en ole uskaltanut vielä avata kun se pitäisi sitten käyttää ja tyhjänä pullo ei näyttäisi niin hienolta.

Jospa pian unta naamariin ja katselisi noita viime öiden kummallisia unia lisää. On ollu sisäoppilaitosmaisuutta henkivältä riparilta karkaaminen ja ystävä joka muuttui mopsista merenneidoksi. Niin ja huonosti suuteleva Duudson... ja nimi unohtui. Ha, näihin kuviin ja tunnelmiin!